Menneisyys
13. marraskuuta, vuonna 1999. Pieni 6-vuotias tyttö istuu olohuoneen television ääressä katsoen tapansa mukaan aamun lastenohjelmia. Mutta nyt sieltä tulee jotain muuta. Siinä on hassun näköinen poika. Ei, kaikki ne on hassun näköisiä. Esimerkiksi sellainen oranssitukkainen tyttö joka huutaa koko ajan. Siinä on joku keltainen otus ja se on kipeä. Pojan ja keltaisen kimppuun hyökkää roistoja. Ne heittävät pallot ikkunan läpi ja niistä tulee lisää outoja otuksia. Keltainen hyökkää niiden kimppuun. KABOOM! Koko sairaala räjähtää. Poliisi ja sairaanhoitaja ovat ihmeissään. He eivät ole kumminkaan vihaisia. Poika, keltainen ja oranssitukkainen tyttö lähtevät sairaalalta metsään. Siellä on taas otus. Pieni ötökkä. Poika heittää pallon.
Saako se sen kiinni?
Jakso loppuu tähän.
Ohjelman nimi on Pokémon. Keltaisen nimi on Pikachu. Poika on Ash ja oranssitukkainen on Misty. Roistot ovat Rakettiryhmäläisiä. Niillä on puhuva Pokémon, Meowth. Ja se ötökkä on Caterpie.
Nykyään minulla ei oikeastaan ole kovin tarkkoja muistoja tuon jakson katsomisesta. En ole myöskään aivan varma siitä, mitä ajattelin kun näin Pokémonin ensi kertaa. Olin silti hyvin mielissäni. Vaikka olen aina pitänyt
Disneystä, Pokémon oli jotain erilaista. Siinä oli paljon enemmän toimintaa. Ja pokémonit olivat söpöjä. Varsinkin
Pikachu. Pienenä, varhaislapsuuteni amerikkalaispiirrettyjen kanssa viettäneenä, ajattelin ensin että Pokémonkin oli jonkin sortin amerikkalainen piirretty. Vasta useita vuosia myöhemmin sain tietää, että se oli Japanista. Pokémon oli ensikosketukseni niin animeen kuin Japaniin ylipäänsäkin.
Hullaannuin Pokémonista. Ostin isosiskoni kanssa TCG-kortteja, tarroja, anime-kortteja, karkkia, figuureita, pehmoleluja...oikeastaan kaikkea mahdollista Pokémoniin liittyvää. Pääasia oli, että se oli pokémonia.
Katsoin joka lauantaiaamu jaksoja televisiosta. Leikin pokémonleikkejä, ja haaveilin että jonakin päivänä saisin
Gameboyn ja siihen
Pokémon Yellowin tai
Goldin. Haaveni toteutui paljon myöhemmin, kun sain 10-vuotiaana
Gameboy Advancen ja
Pokémon Sapphiren.
Voisi melkeinpä sanoa, että siitä hetkestä, kun sain
Sapphiren alkoi jonkinlainen uusi kausi faniudessani. Katsoin yhä animea ja ostin oheistuotteita. Mutta nyt siihen oli tullut lisänä pelit.
Sapphire oli ehkä parasta mitä saatoin kuvitella. Olen vieläkin ihmeissäni siitä, miten en lainkaan ihmetellyt, missä kaikki vanhat tutut pokémonit olivat, mutta ei se minua sitten näköjään sen pahemmin häirinnyt. Vielä tuolloin englanninkielen taitoni olivat varsin alkutekijöissään, mutta sehän teki kokemuksesta vain jännittävämmän. Tunsin itseni vallan viisaaksi, kun löysin vedenalta
Sealed Chamberin ja tajusin ihan itse, että seinässä oli braille-kirjoitusta. Tajusin viestin kyllä "hieman" väärin, mutta voikun olin jännittynyt ja onnellinen!
Sapphiren perään ostin
Fireredin [joka ilmestyi 1.10.2004, tasan 11-vuotissyntymäpäivänäni, se oli siistiä.] josta niin ikään pidin kovasti, vaikka se ei silloinkaan kuulunut suosikkipeleihini. Kaipa remaket loppuen lopuksi iskevät koviten juuri niihin jotka ovat myös pelanneet niiden alkuperäistä versioita?
Ru/Sa-pelien remakeja odotellessa...
Tulipunaversiota seurasi tietysti
Emerald ja vaikka pokémonien animoinnit näyttivät kivoilta ja tarina oli mielenkiintoisempi, minusta tuntui että kokonaisuutena se jätti minut hieman kylmäksi. Ei sekään huono peli ollut, mutta jos minun pitäisi valita omasta kokoelmastani huonoin pääsarjan peli, se olisi juuri
Emerald.
Sitten olikin vuosi
2006, ja uudesta pokémongeneraatiosta alettiin supatella sivustoilla ja foorumeilla. Tämä oli ensimmäinen generaatio, jossa olin ns. "hypetysvaiheessa" aktiivisena, siis seurasin julkaisu-uutisia aktiivisena, ja otin osaa keskusteluihin.
Sinä päivänä, kun sain
Diamondin käteeni, minusta tuntui, että mitään tuon parempaa peliä ei voisi koskaan olla olemassa. Muistan kuinka kiljaisin vanhemmilleni innoissani [siitä huolimatta että he vähää välittävät pokémonista] että
"Tää on ihan mahtavaa!", siitä huolimatta, että olin päässyt vasta pelin alkumetreille.
Diamond oli loistava peli, mutta se kalpeni
Platinumin rinnalla. Platinum on yhä toisella sijalla suosikkipoképeleissäni. Tarina oli hiottu paljon mielenkiintoisemmaksi,
Battle Frontier oli paljon mukavampi kuin
Emeraldissa [joka tosin osittain johtuu siitä, että minä jopa
voitin siellä, hurraa!] ja minulla oli ja on edelleen ihana tiimi tuossa pelissä. Plati on ehdottomasti paras 4.sukupolven peli, ainakin omasta mielestäni.
4.sukupolvi toi minulle myös ensikertaa mahdollisuuden vaihtaa Pokémoneja toisten kanssa. Se oli todella upea tunne, kun näki ruudulla ensi kertaa, kuinka oma monsteri suhalsi ties minnepäin maailmaa!
Vuosi 2010 oli jälleen ilon vuosi niille katkeransuolaisille faneille, jotka eivät voi vaan kestää sitä seikkaa, että pokémoneja on nykyään enemmän kuin 251. Ilmestyivät sielukkaasti nimetyt,
Pokémon HeartGold ja SoulSilver. Uskokaa tai älkää, mutta minulla on
Sydänkultani vieläkin kesken. Kyse ei ole siitä, että minusta HG olisi jotenkin huono peli. Olen vain jumissa. En nimittäin voita
Lancea millään ilveellä. Älkää huoliko, teen asialle vielä jotain...kun tulee sellainen fiilis.
HeartGold on [ainakin itseni kohdalla] pienistä esteistään huolimatta oikein nautittava peli. Ei tosin edelleenkään suosikkini. Arvatkaapa miksi? No, pyörittelette luultavasti silmiänne nyt, mutta mielestäni HG:ssä on ehkä tylsin juoni mitä pelissä voi vain olla. [Ensimmäisen paikan vie tosin Pokémon Link.] Rakettiryhmän uudelleensyntymisjuoni ei tehnyt minuun mitään vaikutusta, lähinnä huvitti. Vanhojen legendojen ja tarustojen mukanaolo Lugian ja Ho-ohin muodossa ovat kumminkin kiehtova lisä. Ja totta kai, kuten peleissä aina, HG:ssä ja SS:ässä on aivan hurmaava musiikki. Sen siitä saa, kun on aloittanut pelaamisen aikana, jolloin ei vain varastella pokémoneja, vaan halutaan kirjaimellisesti kaikki luontoäidin lait uuteen järjestykseen ; D
Näinä vuosina ostin myös spin-off peli
Pokémon Linkin [ihan hauskaa, mutta puuduttaa melko nopeasti, bonukset hauskasta musiikista], Kaksi ensimmäistä
Mystery Dungeonia [tarina on ihana ja musiikki myös, mutta pelit ovat niin kauhean vaikeita, etten ole päässyt kumpaakaan läpi!],
Pokémon Ranger: Shadows of Almian [Olen tehnyt siinä
aivan kaiken mitä tehdä saattaa],
Pokémon Ranger: Guardian Signsin [Joka on vielä kesken, mutta on vähintään yhtä viihdyttävä kuin edeltäjänsä] sekä
Pokémon Battle Revolutionin. [Hauska peli silloin, kun tekee mieli vain otella]
Vuoteen 2010 mennessä olin ollut 11 vuotta pokémonfani. Mutta se ei loppunut siihen. Siispä, mitä kuuluu nykyhetkeen?
Nykyisyys:
Pian 18-vuotias, nuori naisenalku herää aamulla, aivan kuten 12 vuotta sitten. Pitää kiirehtiä telkkarin ääreen. Sieltä tulee Pokémon. 12.kausi on pian ohi, ja 14.kauden jaksot alkavat, vihdoinkin! Vanha into animen seurailuun ei ole kadonnut tippaakaan näiden vuosien aikana. Tämän päivän jakso oli ehkä vähän tylsä, mutta ei se haittaa. Tyttö tietää, että Black ja White-kausi tulee olemaan parempi. Parempi, kuin Pokémon anime on ikinä ollut. Uusi tyttö Iris vaikuttaa ihan kivalta, vaikka onkin vähän liian Mistymäinen tytön makuun aika-ajoin. Tyttö on aina pitänyt enemmän Maysta ja Dawnista kuin Mistystä. Vaikka tyttö rakastaa myös vanhoja pokémoneja, on hänestä uusin 5.generaatio kaikilta osin parasta, mitä Pokémon on tähän mennessä koskaan tarjonnut.
Hän avaa DS:ässänsä, joka on koristeltu pokétarroilla ja pelaa Blackia. Nykyään tytön tahti on rauhoittunut. Hän pelaa pokémonpelejä rauhakseen ja nautiskellen, tutkien tarkkaan joka paikan, toisin kuin vielä vuonna 2003, jolloin hän pelasi taukoamatta ja sai pelin läpi viikossa. Tyttö on viime vuosina perehtynyt hiukan EV/IV-koulutukseen, vaikka ei olekaan superintohimoinen asian suhteen. Nykyisessä tiimissä on kumminkin pokémoneja, joille on koitettu saada ainakin keskinkertaiset geenit. Tunnearvo on kumminkin tärkeämpi. Jokaiselle pokémonille on annettava lempinimi. Se on ollut perinne Fireredistä asti.
Tyttö menee tietokoneelle. Hän käy läpi peruskierroksen. Bulbapedia, Serebii, Pocketmonsters, Pokébeach jne. Tyttö pohtii samalla, milloin kirjoittaisi jatkoa pokémon fanficciinsä, tai piirtäisi sen laulavan Pikachun, tai tekisi sen AMV:n. Keskustelua hän käy niin Bulbagardenissa kuin Pkmn.fi:ssä sekä Teejiifoorumilla.
Tyttö on juuri saanut herätettyä 2005 perustamansa pokémonsivuston jälleen henkiin blogin muodossa. Hän on hurjan innoissaan. Vihdoin pääsee taas kirjoittamaan pokémonista!
Tytölle tulee into kuunnella pokémoniin liittyvää musiikkia. Kuulokkeista tulee niin japaninkielisiä teemoja, kuin instrumentaalimusiikkiakin. Tyttö laulaa antaamuksella mukana, hän on oppinut todella monen kappaleen sanat vuosien varrella ulkoa hyvin nopeasti. Pokémon Ierukana BW:tä on tosin syytä vielä harjoitella.
Tyttö menee illalla huoneeseensa, josta löytyy muutama japanilainen juliste, 7., 12. ja 13.pokémonleffasta. Stereoiden päällä kököttää Hello Kittyn, pupun ja ayupanin seurana Pikachu. Mangahyllystä löytyy paljon shoujoa, mutta myös kaikki tähän asti VIZin julkaisemat pokémonmangat. DVD:eiden joukossa on myös pokémonia. Tytöstä on mahtavaa, kun leffat 10-13 saadaan täällä DVD:lle. CD-kokoelmasta, joka on nykyisellään lähes kokonaan omistettu Ayumi Hamasakille, löytyy myös muutama Poké-CD. Tyttö tykkää yhä keräillä pokémonfiguureja, vaikkei ostakaan niitä enää niin usein. Kaikki figuurit ja vanhat pehmolelut ovat vielä tallella. Joukkoon on tullut uusikin monsteri. Pöydällä seisoo päättäväisenä Desuconista ostettu Oshawott-pehmo.
Tyttö toisaalta odottaa jo lukion toisen lukuvuoden alkua. Ryhmässä sattui olemaan paljon Japanista innostuneita, myös pokémonista tykkääviä. Mihinhän asti kaverit ovat päässeet Blackissa ja Whitessa?
Tyttö menee sänkyyn, ilta alkaa kääntyä yöksi. Onkohan aamulla tapahtunut taas jotain uutta pokérintamalla?
おやすみ ぼくのピカチュウ ~ Oyasumi, Boku no Pikachuu...
Millaisia muistoja teillä muilla on Pokémonista? Kommentoikaa! :3
